Syöpä tuli vierailulle.
Se oli toukokuun 24 päivä. Lääkäri oli juuri vetänyt taipuisan tähystimen suolestani ulos. Täytyy sanoa, että näin ärtyneen suolen oireyhtymän omaavana en osannut pelätä tuota toimenpidettä ja menin ilman humautusta eli kivunlievitystä tähän kokemukseen.
Kyllähän se tuntui, lopussa puuskutin kuin olisin synnyttänyt, on se jännää miten hengitys vaikuttaa kipuun. Johtuiko kenties siitä, että letku ei tahtonut taipua suolenmutkasta, ei sitten millään! Toki sekin että suoleen päästetään ilmaa, jotta suolen seinämä venyy, sekin vaikuttaa ja tuntuu. Ai että! Manasin hiljaa mielessäni. Toimenpide kesti n. 45 min. Sen justiinsa kestin, vaikka minulla on korkea kipukynnys, mutta se ärtynyt suoli…
Lääkärin sanat ” kyllä se syöpä on ja pahanlaatuinen sellainen”. Nonni! Siinä se sitten tuli! Olin tätä jo aikaisemmin uumoillutkin, veristä vuotoa joka meni pukamien piikkiin ja se, että ulostus oli välillä kourumaista, herätti epäilyni ja tässä sitä nyt oltiin, ylimääräinen kaveri kehossani.
Pyysin paripäivää saikkua, johon lääkäri totesi kulmakarvojaan kohottaen, että kyllä sitä saa enemmänkin, mutta aloitetaan parilla päivällä. Otin siis tiedon tyynenä vastaan, sen kummemmin asiaa miettimättä.
Autoon päästyäni kerroin uutisen miehelleni ja soitin työpaikan esihenkilölle uutiset. Siinä sitten miehen kanssa ihmeteltiin, miten kesän suunnitelmat meni kerralla pipariksi.
Vasta illemmalla kotona mieheni oli se, joka hersyi vuolaaseen itkuun, ettenhän nyt vain kuole ja jätä häntä? Minä joka aina yritän pysyä kasassa, tirautin myös muutaman kyyneleen ja totesin, etten todellakaan ole kuolemassa, en ainakaan tähän syöpään!
Yöni nukuin rauhallisesti, olihan minulla nyt tieto siitä, että syy suolistossa oli löytynyt. Seuraavana päivänä alkoi omakin mieli herkistellä ja tuli itkun purskahduksia. Niitä tulikin pitkin viikkoa, samoin puolisolleni, joka herkistyi aina kun joutui asiasta puhumaan, joko minulle tai muille.
Varsinaista romahdusta en voi sanoa kokeneeni, sen olen kokenut joskus kymmeniä vuosia sitten eri tilanteessa, jossa menetin lapseni. Voinen sanoa, että sen kokemuksen jälkeen mikään ei enää hetkauta minua. Tämän syövän kuitenkin yhdistän siihen kyseiseen vanhaan kokemukseeni.
Kävin uudelleen lääkärillä hakemassa saikkua, sillä en kyennyt syömään. Lääkäri vilkaisi minua ja tuumasi että on varaa laihtua! No juu, muutama kilo kenties… Ajatus ei myöskään pysynyt kasassa ja elämä oli jokseenkin harmaata. Minulla oli siis kuitenkin jonkinlainen shokki päällä.
Kuljeskelin luonnossa, ja kiittelin että nyt on kesä, sillä luonnosta saan voimaa ja sitä nyt tarvitsin. Keräsin yrttejä ja söin niitä tai valmistin teetä. Opettelin taas syömään hiljalleen ja valitsin ruokani tarkoin. Edessä tulisi olemaan rankat ajat.
Ruokavalio on syövänhoidossa mielestäni tärkeä, myös ne tukihoidot, vaikka lääkärit ovat asiasta erimieltä. Luonto on paras lääkitsijä ja siihen minä uskon. Poistin kaiken sokerin ruokavaliostani, sekä kaikki einekset ja roskaruoan. Juomana vain vesi ja yrttiteet. Vaaka kylpyhuoneessa alkoi hiljalleen näytellä mukavampia lukuja, paino lähti siis laskemaan.
Odottavan aika on pitkä. Juoksin erinäisissä kuvauksissa, ja tuntui että loppua niille ei näy. Oli lukuisia verikokeita, magneettikuvaus, tietokonekerroskuvauksia, koko kehon PET-TT- tutkimus, jossa sain radonia suoneen. Onneksi tutkimukset eivät tunnu missään, ja tuo magneettiputkeen meno ei ollut mikään paha, vaikka en ahtaista paikoista mitenkään pidä. Ihan simppeliä juttua siis!
Vihdoin tuli se jännä päivä kun tapasin lääkärin joka kertoi hoitosuunnitelmani. 28 arkipäivää sytostaattia ja sädehoitoa, la ja su vapaata. Eihän siinä, mutta matka sairaalaan kestää noin 1,5h jos ajaa hiukan raskaalla kaasujalalla ja sekin yhteen suuntaan. Meikäläisellä loksahti suu melkein lattiaan asti! 6 viikkoa hoitoa siis tiedossa. “Tällä tähdätään siihen, ettei tarvitse leikata, eikä tule avannetta”, lohdutti lääkäri.
Jokseenkin voipuneena laahustin autolle, jossa mies taasen lohdutti, jotta kyllä hän kuskaa, ei tartte taksia tilailla. Ihan mies minulla, se täytyy kyllä myöntää. Mielessäni jo näin, miten voipunut olen ja pahoinvoivana laatta lentää pitkin etuistuimen selkänojaa, ja samalla saattaisi housuunkin jottain tulla ja se ei tokikaan käy!
Niinpä jäin odottelemaan tarkempaa hoitosuunnittelua ja hyvillä mielin, sillä nyt kysyttiin luottamusta lääkäreihin ja lääketieteeseen. Myönteisellä mielellä siis odottelin.
